Tilastot, todennäköisyys ja moraalipaniikki – miksi sama luku herättää eri todellisuuden?

“Tilasto on vain laukaisija; todellinen taistelu käydään siitä, kenen moraalinen identiteetti voittaa.”

— Samu Hupli

Viime vuosien somekeskusteluissa on nähty outo ilmiö: samasta Tilastokeskuksen ja Kelan datasta piirretyt kuvat elävät eri todellisuuksissa.¹ ² Yhdessä kaaviossa kerrotaan, että merkittävä osa perustoimeentulotuesta päätyy vieraskielisille, ja sitä siteerataan todisteena siitä, että “maahanmuutto maksaa”.³ ⁴ Toisessa kuvassa samat eurot suhteutetaan kieliryhmien väestöosuuksiin ja tuen saajien osuuteen ryhmän sisällä, jolloin käy ilmi, että tuensaajien enemmistö on edelleen suomen- tai ruotsinkielisiä ja että köyhyys ei noudata yksinkertaista “me” vastaan “he” -rajaa.⁵ ⁶ Molemmat versiot ovat teknisesti oikein. Molemmat perustuvat samoihin virallisiin tilastoihin. Silti ne esitetään toistensa vastakohtina: toinen on “fakta”, toinen “rasistinen vääristely” – tai päinvastoin, riippuen siitä, kuka puhuu ja kenelle.

Tämä kertoo vähemmän tilastoista kuin ihmismielestä. Absoluuttinen luku tuntuu moraaliselta totuudelta, suhteellinen luku näyttää riskin ja epämukavan todennäköisyyden.⁷ ⁸ Kun politiikka ja identiteetti kietoutuvat yhteen, tilasto ei ole enää väline todellisuuden ymmärtämiseen, vaan tukipilari tarinalle, jossa oma puoli on oikeassa.¹⁵ ¹⁶

Absoluuttinen vs. suhteellinen – kaksi kysymystä, ei yksi totuus

Tilasto vastaa aina johonkin kysymykseen, mutta harvoin kaikkiin yhtä aikaa. Kun tarkastellaan perustoimeentulotukea, absoluuttinen luku kertoo, kuinka suuri osa euroista menee millekin ryhmälle – esimerkiksi suomea, ruotsia tai jotain muuta kieltä äidinkielenään puhuville. Tämä kiinnostaa valtiovarainministeriötä: paljonko järjestelmä maksaa, missä kulkee kokonaiskustannus.

Suhteellinen luku vastaa eri kysymykseen: kuinka todennäköistä on, että yksittäinen henkilö ryhmästä saa perustoimeentulotukea jollakin aikavälillä.¹⁰ Kelan ja median viimeaikaisissa nostoissa on esimerkiksi tuotu esiin, että joissakin kieliryhmissä (kuten somalin- ja arabian­kieliset) hyvin suuri osa aikuisista on saanut perustoimeentulotukea, kun taas suomen- ja ruotsinkielisistä vain murto-osa. Tämä ei muuta sitä, että euroissa mitattuna suurin osa perustoimeentulotuesta päätyy edelleen enemmistökielisille – heitä on yksinkertaisesti enemmän.

Jos siis kysymys on “kuka maksaa isoimman potin euroissa”, absoluuttinen jakauma on oikea väline.⁹ Jos taas kysymys on “kenellä on korkein riski päätyä toimeentulotuelle”, suhteellinen osuus ryhmän sisällä on ainoa kiinnostava luku. Näiden sekoittaminen ei ole enää pelkkä virhe, vaan retorinen valinta.

Miksi suhteellisuus tuntuu petokselta?

Tilastokeskus ja Kela ovat vuosia korostaneet, että tilastojen tulkinta vaatii suhteellistamista: väestöosuuksiin, ikärakenteeseen, alueellisiin eroihin.² ⁴ ⁷ ⁸ Silti julkisessa keskustelussa nähdään kerta toisensa jälkeen sama kuvio: absoluuttinen luku otetaan vastaan riemulla, jos se tukee omaa ennakkokäsitystä, ja suhteellinen luku leimataan epäilyttäväksi “kikkailuksi”, kun se muuttaa tarinan.³ ⁶

Osa selityksestä on yksinkertainen. PISA 2022 -tulokset osoittavat, että suomalaisten matematiikan, lukutaidon ja erityisesti heikoimmin suoriutuvien osaaminen on heikentynyt selvästi.¹¹ ¹² ¹³ ¹⁴ Tilastollinen lukutaito ei synny itsestään: jos arjessa ei tarvitse ajatella todennäköisyyksiä, riskieroja ja suhteellisia osuuksia, ne tuntuvat vieraalta kieleltä, joka on helppo kuitata epäluotettavana. Tilasto-oppaat pysyvät viraston sivuilla, somekuvat kiertävät miljoonia näyttökertoja.

Mutta osa on psykologista. Suhteellinen luku vie mukavuuden: se osoittaa, ettei oma moraalinen tarina, “me maksamme, he käyttävät” tai “he ovat uhreja, me syyllisiä”, olekaan näin yksinkertainen. Silloin ongelma ei ole matematiikassa, vaan identiteetissä.¹⁵ ¹⁶

Kognitiivinen dissonanssi ja aivot, jotka suojelevat tarinaa

Leon Festinger kuvasi jo 1950-luvulla, miten ihminen kokee kognitiivista dissonanssia, kun omat uskomukset ja havaittu todellisuus ovat ristiriidassa keskenään. Dissonanssi ei ole abstrakti käsite, vaan hyvin konkreettinen tunne: ärtymys, häpeä, levottomuus. Sen lievittämiseen on kaksi päästrategiaa. Joko ihminen muuttaa uskomuksiaan (“ehkä olen ollut väärässä”), tai muuttaa tulkintaansa tiedosta (“tilasto on manipuloitu”, “lähde on epäluotettava”, “tämä on rasistista”).

Sosiaalipsykologinen tutkimus viittaa siihen, että jälkimmäinen tapa on huomattavasti yleisempi, etenkin silloin, kun uskomus liittyy identiteettiin ja moraaliseen minäkuvaan. Jos oma rooli on “sorrettujen puolustaja” tai “veronmaksajien puolustaja”, tilasto, joka muuttaa asetelmia, koetaan uhkana itselle, ei pelkkänä uutena datapisteenä. Aivot ratkaisevat ristiriidan nopeasti: joko tilasto on väärä, esittäjä paha tai kysymys itsessään epäilyttävä.

Neurotieteen puolella ei ole vielä yksiselitteistä mallia siitä, miten tämä tarkalleen kytkeytyy aivojen palkitsemis- ja stressijärjestelmiin, mutta sosiaalipsykologinen normitutkimus viittaa siihen, että ryhmän hyväksyntä, samanmielisten tuki ja “me vastaan ne” -ajattelu tuottavat mielihyvää ja sosiaalista turvaa. Dissonanssi sen sijaan nostaa fysiologista stressiä. On inhimillisesti paljon helpompaa suojella tarinaa kuin sietää omaa epämukavuutta pitkään.

Ryhmäidentiteetti ja moraalinen ylivertaisuus

Sosiaalisen identiteetin teoriassa ihmisen minäkuva rakentuu osittain ryhmien varaan, joihin hän kokee kuuluvansa. Ryhmä tarjoaa turvallisuutta, mutta myös omanlaistaan moraalista ylemmyyttä: “me olemme rationaalisia, sivistyneitä, empaattisia”, tai “me olemme rehellisiä, suoraselkäisiä, tervettä järkeä käyttävä enemmistö”. Tilastoista tulee tällöin rituaaleja, joilla oma ryhmä vahvistaa kuvaansa itsestään.

Kun toinen ryhmä esittää samasta tilastosta toisenlaisen näkökulman, vaikkapa suhteelliset riskit, jotka eivät sovi omaan tarinaan, se ei ole pelkkä eri tulkinta, vaan loukkaus ryhmän moraalista asemaa vastaan. Se selittää, miksi keskustelu harvoin päätyy siihen, miten Tilastokeskus laski luvut, ja useammin siihen, kuka on “rasisti”, “hyödyllinen idiootti” tai “valehtelija”. Tilasto on vain laukaisija; todellinen taistelu käydään siitä, kenen moraalinen identiteetti voittaa.

Filosofisesti tämä on juuri se tilanne, josta John Stuart Mill varoitti sananvapauden puolustuksessaan: enemmistön moraalinen vakuuttuneisuus ei tee vähemmistön argumentista vähemmän arvokasta, varsinkaan silloin, kun kyse on empiirisestä väitteestä, jonka voisi tarkistaa. (Mill ei ole lähdelistassa, mutta viitekehys rakentuu ¹⁵–¹⁶ varaan.) Hiljaiseksi painetaan lopulta harvoin vihapuhe: useammin epämukava todennäköisyys.

Tilastolukutaito, koulu ja “oikea mielipide”

Tilastokeskus on julkaissut erillisiä oppaita tilastolukutaidosta, joissa korostetaan kahta perusasiaa: kysy aina, mihin kysymykseen tilasto vastaa, ja miten luvut on suhteutettu.⁷ ⁸ ¹⁰ Nämä ohjeet eivät ole suodattuneet kovin hyvin arjen opetukseen. PISA-tuloksissa näkyvä osaamistason lasku, erityisesti heikoimmin menestyvien kohdalla, kertoo, että yhä suurempi joukko nuoria aikuistuu ilman vahvaa numeerista lukutaitoa.¹¹ ¹² ¹³ ¹⁴

Samaan aikaan koulutuksessa ja akateemisessa keskustelussa on korostettu “kriittistä ajattelua” tavalla, joka käytännössä tarkoittaa oikeiden mielipiteiden tunnistamista, ei menetelmien ymmärtämistä. Jos oppii, että hyvän vastauksen tunnistaa siitä, että se on linjassa vallitsevan normin kanssa, tilastoista tulee nopeasti väline, ei kohde: niistä etsitään tukea oikealle mielipiteelle sen sijaan, että itse luvut kyseenalaistaisivat mielipiteen. Tilastollinen lukutaito on tällöin uhka, ei tavoite. Se voi pakottaa myöntämään, ettei oma leiri ole aina yksiselitteisesti “hyvä”.

Onko ongelma vasemmistossa, oikeistossa vai ihmisessä?

Yksi helppo selitys on osoittaa yhtä suuntaa: “vasemmistoliberaalit eivät ymmärrä tilastoja”. Yhtä helppo olisi sanoa, että “oikeisto käyttää tilastoja tarkoitushakuisesti”. Molemmat väitteet osuvat pintaan, mutta ohittavat olennaisen: sama ihminen voi eri tilanteissa olla yhtä sokea suhteellisille riskeille, jos tilasto uhkaa juuri sitä identiteetin kerrosta, johon hän on kiinnittynyt.

Kun tarkastellaan laajemmin sosiaalipsykologista normitutkimusta, kuva on lohdullinen ja lohduton yhtä aikaa: normit ohjaavat sekä vasemmalla että oikealla, ja kognitiivinen dissonanssi iskee yhtä lailla vihreään, sosiaalidemokraattiin, perussuomalaiseen ja poliittisesti sitoutumattomaan.¹⁶ Erona on se, kenellä on valta määrittää, mikä tulkinta tilastosta kiertää uutisissa, kuka saa kirjoittaa oppikirjat ja ketä kuunnellaan asiantuntijana. Kun yksi arvopositio hallitsee näitä kenttiä, sen sokeat pisteet näkyvät kirkkaammin.

Tämä ei vapauta ketään vastuusta. Mutta se siirtää kysymyksen pois siitä, kuka on “paha” ja kuka “hyvä”, siihen, kuka on valmis kantamaan sen epämukavuuden, jonka tilastollinen todellisuus vääjäämättä aiheuttaa.

Mitä jää jäljelle, jos tilasto ei enää kelpaa?

Tilasto ei itsessään kerro, miten pitäisi elää tai millaista politiikkaa tehdä. Se kertoo, miten asiat ovat mitattuina: kuinka moni sai perustoimeentulotukea, missä ryhmässä riski on suurin, miten väestörakenne muuttuu. Filosofinen kysymys alkaa vasta siitä, mitä tällä tiedolla tehdään. On eri asia todeta, että vieraskielisten riski toimeentulotukeen on korkea, kuin väittää, että tästä seuraa tietyntyyppinen maahanmuuttopolitiikka, tai että kantaväestön yliedustus tuensaajissa johtaa automaattisesti tiettyihin johtopäätöksiin sosiaaliturvan tasosta.

Jos tilastoa ei kuitenkaan saa edes lausua ääneen ilman, että tulkitsijaa syytetään vihamielisyydestä tai typeryydestä, keskustelu kapenee moraalipaniikiksi. Silloin ei enää kysytä, mitä luku tarkoittaa, vaan kenet sen ääneen sanominen tekee pahaksi. Milliläisen ajattelun kannalta kyse on vaarallisesta käänteestä: sananvapaus menettää merkityksensä, jos tosiasiaväitettä ei voi esittää, koska se loukkaa jonkun narratiivia.

Lopulta jää yksi epämukava kysymys, johon mikään tilasto ei vastaa puolestamme: haluammeko mieluummin olla oikeassa oman ryhmämme silmissä vai tietää edes suunnilleen, miten maailma toimii? Tilasto ei kumarra kummallekaan leirille. Se vain seisoo paikallaan, kunnes joku uskaltaa katsoa sitä ilman, että kysyy ensin, miltä se näyttää omille.

---

Lähteet

¹ Kela. Tietopaketti: toimeentulotuki (sis. perustoimeentulotuen tilastot 2024).

² Tilastokeskus. Tilasto perustoimeentulotuesta (SVT) ja Taskutilasto 2024.

³ Yle / STT. “Perustoimeentulotuen kustannukset kasvoivat lähes sata miljoonaa euroa viime vuonna.”

⁴ Kela. Toimeentulotuki 2024 -tilastoraportti (Julkari-julkaisu).

⁵ Tilastokeskus. Väestö ja kieli – vieraskielisten määrä 2024.

⁶ Tilastokeskus. Tilasto perustoimeentulotuesta – kieliryhmäkohtaiset jakaumat (taulukot, 2024).

⁷ Tilastokeskus. Tilastojen lukutaito -opas.

⁸ Tilastokeskus. Tilasto-oppaat vahvistavat tilastojen lukutaitoa. Tieto&trendit-blogi 11.1.2022.

⁹ Kela. Tietopaketti: toimeentulotuki – alueelliset ja väestöryhmittäiset erot.

¹⁰ Tilastokeskus / MAPPA. Tilastojen lukutaito -tilasto-opas (oppimateriaali).

¹¹ Opetus- ja kulttuuriministeriö. PISA-tutkimus ja tulokset 2022.

¹² OECD. PISA 2022 Results – Country Note: Finland.

¹³ Jyväskylän yliopisto. “PISA 2022: Osaaminen heikentynyt Suomessa…” (uutinen).

¹⁴ Valtioneuvosto. “PISA 2022: Osaaminen heikentynyt Suomessa ja lähes kaikissa muissa OECD-maissa.”

¹⁵ Festinger, L. (1957). *A Theory of Cognitive Dissonance*. Stanford University Press (sekä myöhemmät verkkojulkaisut).

¹⁶ Sosiaalipsykologinen normi- ja identiteettitutkimus: esim. kotimainen opinnäyte kognitiivisen dissonanssin ja normien vaikutuksesta päätöksentekoon.

---

Etsi itsellesi lisää luettavaa muista kirjoituksistani

• Mielenterveys
• Avoimuus
• Hyvinvointi
• Nuoret
• Koulujärjestelmä
• Kulttuuri
• Vanhemmuus
• Yhteiskunta
• Perheet
• Lapset
• cancel-kulttuuri
• Tunteet
• Käyttäytyminen
• Kasvatuskulttuuri
• polarisaatio
• Politiikka
• Itsetuntemus
• Koulutus
• Suomi
• Työhyvinvointi
• Tunnetaidot
• Syntyvyys
• Kuntapolitiikka
• Yrittäjyys
• Terveydenhuolto
• Vaalit
• sananvapaus
• yhteiskuntakritiikki
• Psykologia
• cancel culture
• Huumeet
• Liikunta
• Ennaltaehkäisy
• Väestöpolitiikka
• Kyläkoulut
• Kasvatus